Vappupäivän vilinät

Minä kirpparilla

Vappu on täällä Berliinissä vähän erilainen kuin Suomessa: ei ole ilmapalloja, eikä serpentiiniä, eikä munkkeja, eikä simaa, eikä sadetta, eikä kylmä. Tänään nukuttiin pitkään, kun ei kerrankaan ollut kiire mihinkään (viimeisenä neljänä päivänä meillä on ollut kello herättämässä, että ehdittäisiin kiertää ihmisen ajassa ensin vapaapäivinä eläintarhat, sitten toissapäivänä taidekaupat ja eilen akvaario), osattiin vain aamupalarelailla ja syötiin leivän päällä jotain anatolilais-arabialaista sössinkiä, jota ostettiin eilen ohimennen tuolta jostain kadun varrelta. Koko porukka lueskeltiin kirjoja ja minä kaveerasin E. Nättitukan kanssa. Sitten lähdettiin kaupungille ja mentiin suoraan Ostbahnhofille, jossa oli kaikki muutkin. Siellä oli ihan hirveän iso kirppari, jossa kierrettiin. Ensin iloisina ja tarmokkaina koko sakki, sitten kuuden tunnin päästä ei enää ollut niin hirveän kivaa, kun ei ollut edes penkkejä. Siellä oli paljon kaikkea, muttei mitään. Kirpparilta palattiin Prenzlauer Bergiin, koska oltiin aiottu syödä singaporelaisessa ravintolassa, joka oltiin ohimennen nähty. Matkalla nähtiin kaksi gelateriaa, joissa käytiin paluumatkalla molemmissa ja vielä sitten kolmannessakin, jossa käytiin myös eilen kaksi kertaa. Tuo toinen noista mun ihmisistä osaa sentään syödä gelatoa jotenkin säädyllisesti, mutta toinen kyllä veti sellaiset överit, että sen sisuskalut hilseilee syväjäädytettynä vielä varmaan monta päivää.

Minä Singaporessa

Ui kalojen kanssa

Minä ja manta.

Luulin, että eläimet on tämän reissun osalta jo passé, mutta mentiikin sitten vähän toisenlaiseen eläinvankilaan: kalamaahan. Siellä piti olla mustekalatarha, mutta se oli vähän pettymys, kun oli vain muutama mustekala ja niistäkin suurin osa nukkui. Yksi sentään leikki meidän kanssa: kun pisti sormen akvaariolasiin, se ojensi yhden kahdeksasta lonkerostaan ja kätteli.

Minä katson ylös putkeen.

Oltiin ekat jonossa akvaarioon, jossa on hissi, joka nousee 25 metriä. Oli se vähän pettymys, kun ei niitä kaloja ole ihan koko matkaa, mutta on niitä silti aika paljon, kun tankissa on miljoona litraa vettä. Oli hassua katsella, kun kalat uiskentelee talojen välissä, kun lasia ei oikein näy. Surrealistista ja ylhäällä vähän kammottavaa.

Kaloja parinkymmenen metrin korkeudessa

Sitten se tapahtui: minä löysin kaverin. Merirosvokapteeni Eetu Nättitukan. Tämä ihan tyhmä Blogger ei anna mun laittaa Nättitukan kuvaa tähän, mutta meinaan postata sen facebookiin.

Minä, kalat ja korkeus

Illalla käytiin tällä kerralla syömässä sushia (kun eilen syötiin korealaista). Olikin vähän erilainen kokemus. Ensin tuli sashimia, josta ei tiedetty, mitä oikein syötiin ja sitten tuli en-tiedä-mitä-mutta-hyvää-oli.

Monotonian mestarit

Minä ja minun sukulainen. (Ja nuoren lapsen haamu)

Nää mun ihmiset on niin rasittavuuteen saakka monotonisia, että usein tekee mieli hakata päätään seinään, mutta tänään oli ihan kiva, kun tehtiin samaa mitä eilen, paitsi eri paikassa. Tää on siitä hieno kaupunki, että täällä on KAKSI eri paikkaa, jossa käydä sukuloimassa. Idän puolella Tierpark ja lännen puolella Zoo. Tierpark näyttää kartalla, että se on kauempana, mutta jos lähtee Alexanderplatzilta, sinne kyllä pääsee nopeammin ja väljemmässä junassa. (Molempiin menee metro suoraan, Tierparkkiin U5 ja Zoohon U2). (Ei se bändi.) (Luulin ensin niin, ja sitten mulle naurettiin).

Minä ja sarvikuonon takapuoli

Oli se hyvä, että käytiin Tierparkissa ensin, koska se oli noin tsiljoona kertaa isompi. Eläimiä siellä on vissiin vähemmän, mutta aakeeta laakeeta ja kävellä saa varmaan pari kymmentä kilometriä. Siellä olis hyvä olla pyörä, mutta kyllä se jalkaisinkin toimii. Paitsi jos on seuraavana päivänä menossa uudelleen vastaavanlaiseen koettelemukseen. Tänään ei kukaan meistä jaksanut oikein liikkua mihinkään suuntaan, mutta onneksi Zoossa oli penkkejä paljon. Tänään oli myös ihan hirveän KUUMA päivä, edes eläimet ei jaksaneet liikkua. Nähtiin paljon loikovia eläimiä ja sitten, kun ne seisoi, nähtiin aika paljon takapuolia.

Serkuillakaan ei ollut mulle paljon sanottavaa.

Asianmukainen varoitus. Leijona ei pissinyt meidän päälle.

Päivä Tierparkissa

Elän vaarallisesti

Yllätys! Sukulaisvisiitti! Tänään käveltiin seitsemän tuntia lepäämättä juuri yhtään, mutta nähtiin serkkujen lisäksi kaikenlaisia muitakin otuksia. Jääkarhut ei olleet yhtä toimekkaita kuin Prahassa ja sarvikuonot oli päättäneet nukkua koko sunnuntain, mutta norsut kärsivät kukkaistutukset aitansa takaa.

Minä ja norsu

Idän puolella sijaitseva Tierpark oli ihan j ä r k y t t ä v ä n iso kooltaan. Siellä sai kävellä ja kävellä satoja metrejä ilman että hirveästi näki eläimiä, mutta toisaalta, myös eläimillä oli aika paljon lääniä tallustaa.

Apinatalossa oli minunkaltaisiani erisorttisia vaikka kuinka monta

Minä ja pelikaani

Kuumuuden keskellä löydettiin pieni jääkausi

Minä ja falafeliä

Tää päivä on helppo tiivistää pariin sanaan: nukuttiin, laahusteltiin ympäriinsä ja syötiin. Ensin pidin noiden tän kertaisen reissun päämäärättömän päättämättötöntä tyyliä jotenkin rasittavan, mut nyt alan päästä meininkiin mukaan. Tän päiväisenä missiona oli löytää gelatoa, mutta kaikki paikat oli kiinni. Lopulta löydettiin Pieni Jääkausi ja se kyllä tuli tarpeeseen tässä helteen keskellä. Sen verran kuumaa on, että pitää varmaan tämänkin apinan ajella loputkin karvat (pieni kaljuuntumiseni ei ole iän aiheuttamaa vaan ihan käytännöllistä näissä lämpimissä olosuhteissa). Mitähän huomenna tehdään? Ilmeisesti laahustellaan ja syödään.

Minä ja jääakausi

Walk like an Egyptian

Minä apinan sylissä

Tänään noi mun ihmiseni menivät ihan eri suuntiin. Toinen meni tuntitolkuksi hengaamaan Alte National Galleryyn Böcklinin Kuolleiden saaren äärelle ja toinen oli menossa värin metsästysretkelle Neue Museumiin, jossa nimestään huolimatta oli vanhempaa kamaa kuin Alte National Galleryssä, nimittäin muumioita. Mut houkuteltiin mukaan sanomalla, että egyptiläisillä oli paljon apinafrendejä ja niin niillä olikin, pääsin heti istumaan yhden vanhan näköisen syliin.

Minä ja muumionkuori

Toinen, mitä niillä oli paljon, oli kuolinnaamioita ja arkkuja. Vähän pelottaviakin, mutta mitäpä tällainen urhea apina pelkäisi. Siitä kuuluisimmasta kohteesta ei ole selfietä. Kaikkialla sai kuvata vaikka kuinka läheltä, paitsi Nefertitin pääpysti oli ihan erikseen pienessä huoneessa, jossa kuvaaminen oli kierretty. Sitä vahti neljä vartijaa silmä kovana. Ihmiset kiersi Nefertitiä ihan hiljaa ja yksi itki. Harmittaa, kun siitäkään ei saanut kuvaa, kun en uskaltanut edes liikahtaa kameraa kohti, kun vartijat oli niin topakoita.

Minä ja ärjyvä leijona, tosin kiveä ja arkussa.

Huhhellettä

Minä ja dissainvaunut

Pari päivää ollut hellettä ja lisää hellettä ja sitten myös vähän ukkosta, minkä vuoksi piti pitää töpselit pois seinistä ja bloggaaminen sai jäädä. Mutta mikäs siinä kävellessä Prenzlauerbergin vehreitä katuja, kun pieniä kauppoja on ihan hirveästi ja kahviloita ja kuppiloita ja ruokapaikkoja niin paljon, ettei voi oikein valita. Ja kaikki hyvätkin on hinnaltaan alle kympin. Meidän porukan suosikiksi on valikoitunut Danziger Str. varrella oleva Rice Queen. Siellä tilattiin monta monituista pientä annosta ja oli mun ja noiden mun ihmistenkin mahat pullollaan, niiden syömisen jälkeen ja lasku oli kakskymppiä. Josta seitsemän egee meni noiden inkiväärijuomiin. Pelottavan räiskyvä ja koliseva ukkonenkin oli silloin jo loppunut, mutta ei mahduttu terassille, vaikka lämpöä olisi piisannut.

Minä ja apinankokoisia annoksia koko pöydällinen

Eilen käytiin siellä, missä keskus oli silloin, kun tuo toinen noista mun ihmisistä kävi ensimmäisen kerran Berliinissä juuri sen jälkeen, kun muuri oli murtunut. Käytiin ihan hirveän ison tavaratalon ruokaosastolla ihmettelmässä muun muassa krottia ja ostettiin erilaisia sinappeja valikoima, koska illalla ajateltiin paistaa bratwurstia. Nähtiin myös rikkinäinen kirkko ja sen vieressä uusi kirkko, joka oli sisältä ihan sininen. En laita tähän kuvaa, kun tuo toinen ihmisistäni ilmeisesti aikoo kirjoittaa jotain värijuttua siitä johonkin. Mutta oli se sääli, että juuri sillä hetkellä ei aurinko paistanut.

Minä ja rikkinäinen kirkko ja hirveästi sinistä lasia

Minä ja mun uusi kaveri, Eislabor-tiikeri

Illalla käytiin kävelyllä tuossa meidän naapurihuudeilla. Löytyi taas lisää hirveän halpoja ruokapaikkoja ja vietnamilaisten ja thaipaikojen lisäksi myös arabialaisia, mutta ei menty mihinkään, kun meillä oli kotona lähikaupasta ostettuja bratwurstisortteja sinappisorttien kanssa. Mutta mentiin silti Shakespeare & Sons -kirjakauppaan, mistä toinen ihminen raahasi lisää paksuja kirjoja luettavaksi. Oli kiva iltakävely.

Minä fiksuna menossa kirjakauppaan

Kevyttä itää ja huonoja sammakonreisiä

Minä ja itsetehtyä limonaadia

Tämä päivä sujui suorastaan lomailun merkeissä. Lähdettiin kävelemään Friedrichscheiniin (tai johonkin muuhun missä oli Fr ja sch) ja sitten taas käveltiin ja syötiin ja käveltiin ja juotiin kotitekoista limonaadia. Toinen noista ihmiskumppaneistani lähti pitämän gallerian valtavia kävijävirtoja kurissa, mutta itse jäin hengaamaan toisen ihmiskaverini ja tämän mukavan kaverin (se on ihan apinaystävällinen, nukkuukin gorillan kanssa) kanssa hoodeille. Käytiin sitten kaiken maailman pikkuputiikeissa, ja tietenkin käveltiin ja syötiin. Illalla mentiin oikein hienosti syömään, mutta olisi pitänyt mennä vähemmin hienosti. Nimittäin kesti ja kesti ja kesti ja sitten, kun ruoka tuli, se ei ollut kovin hyvää. Menin takaisin kassiin nukkumaan, kun tuntui siltä, ettei kannata hengata hereillä moisessa paikassa, mutta kuulin, kun nuo ihmiskaverini ja niiden kaveri mussutti sammakonreisiä. Ne lähti kotiin karkkikaupan kautta, että saa maun korvattua suklaalla. En aina ihan käsitä noita ihmisiä.

Minä ja robotteja ja olioita

Ampelmanin hellässä huomassa ja Checkpoint Charliessa ja mielenosoituksessa

Minä ja Ampelman.

Ensin luultiin, ettei tulekaan niin aurinkoinen päivä kuin eilen oli, mutta tuli sittenkin, kun oltiin vähän aikaa vaellettu ulkona. Vaikka ei menty kirpparille, niin silti jouduttiin kirpparille ja taas syötiin ja käveltiin ja syötiin ja käveltiin, ja tällä kertaa käytiin myös kahvilla.

Minä Checkpoint Charliessa

Käytiin Checkpoint Charliessa ja nähtiin ihan hirveästi muita turisteja. Käytiin myös museossa katsomassa, millaisilla härveleillä ihmiset oli Itä-Berliinistä paenneet Länsi-Berliiniin. Toi yksi oli käynyt museossa joskus yli 20 vuotta sitten, kun se oli vielä aika uusi, ja sanoi, että museo ei ollut muuttunut juuri yhtään. Siltä se kyllä näyttikin. Meidän tyttöapinoiden vessa oli kuin DDR:stä jäänyt. Siellä toivottiin seinällä saksaksi ja englanniksi, että asiakkaat jättäisivät vessan siihen kuntoon, mihin itse toivoisivat tulevansa ja joku oli siihen saksaksi kommentoinut: "Mahdotonta".

Minä ja gelatoa

Checkpoint Charlielta käveltiin Potsdamer Platzille ja sillä välillä yllättikin sade. Meillä oli onneksi sateenvarjot, eikä olkalaukkuun, jossa matkustin, päässyt syntymään uima-allasta. Onneksi ei ollut myöskään niin kylmä kuin viime viikolla oli ja tuntui ihan kesäiseltä. Sadetta mentiin taas pakoon siihen samaan aasialaiseen pikaruokapaikkaan, jossa ollaan aiemminkin käyty, tällä kertaa siksi, kun ei viitsitty litimärkinä etsiä uuttakaan paikkaa ja sushiannokset houkuttivat kovasti. Masu täyteen riisiä ja kalaa ja sitten taas jaksoi syödä gelatoa. Saksalaiset on kyllä aika huonoja italialaisia, täällä on gelatoa verrattain huonosti. (Mutta onneksi saksalaiset on aika hyviä vietnamilaisia ja japanilaisia, koska sitä ruokaa saa kaikkialta ja se on aika hyvää ja edullista!) Potsdamer Platzilla osallistuttiin ohimennen myös mielenosoitukseen, vaikka en tiedä ihan tarkkaan, miksi mieltämme osoitettiin, mutta osoitettiinpahan vain.

Minä mielenosoituksessa.

Päivä kirppujen kanssa Mauerparkissa

Syötiin vohvelia, syötiin flammkuchenia, syötiin jotain turkkilaista jotain ja syötiin ja syötiin.

Noille mun ihmisille tuli tänään ihmisvieras, mutta ei yhtään apinavierasta. (Niillä kävi eilenkin ihmisvieras, jonka kanssa ne istuivat tuntikaupalla keittiössä teekupin ääressä, muttei yhtään apinavierasta). Läksimme kaikki yhdessä katsomaan, olisiko pääsiäissunnuntaina ketään Mauerparkin kirpputorilla. Olihan siellä, koko puoli Berliiniä. Ihan hirveästi ihmisiä ja vain lisää ihmisiä (mutta ei juurikaan apinoita). Ja hirveästi kojuja ja vanhaa ja uutta tavaraa ja ruokaa. Onneksi sai syödä, sillä meillä meni siellä kuusi tuntia. Se oli aika paljon pienen apinan tassuille.

Minä ja joku täti joka ringaloi.



Syötiin lisää Rice Queenissa ja juotiin inkiväärijuomia,

Koska kirpputorilla syötiin paljon pientä, muttei paljon suurta, meidän piti mennä sitten heti syömään, kun olimme tulleet takaisin asunnolle. Rice Queen -nimisessä paikassa söimme sitten paljon suurta ja poistuimme reilun tunnin kuluttua mahat pömpöttäen viereiseen Kulturbauereihin, jossa kansa istui juhlimassa pääsiäistä nuotion äärellä. Siellä oli iso rautainen LIEBE-sana, jonka B:n sisällä poseerasin, mutta se kuva meni vähän epäselväksi. Pääsiäinen, syöminen ja kuusi tuntia kirpputoria tuntuu jaloissa. 

Minä ja piskuinen pääsiäiskokon poikanen Kulturbauereissa.

Ostettiin itsemme onnellisiksi

Prenzlauerbergin markkinoilla

Aamulla heräilimme hitaasti ja rattoisasti ja pitkän aamupalan jälkeen lähdimme kohti Kollwitzplatzia, jossa oli pieni lauantaitori. Ostimme kojuista mitä-lie-tahnoja ja syötiin turkkilaisia herkkuja, jotain götseleitä ja pötseleitä ja börekkejä (gözleme, korjaavat tuolta takavasemmalta). Nautittiin auringosta ja lämmöstä, mikä vihdoin suvaitsee tulla edes vähäsen esiin, ja lintojen loilotuksesta, jota on nyt aika paljon ilmassa. Käyskenneltiin pitkin ihmisten täyttämiä (missä apinat?!) katuja ja ihasteltiin mukavia kahviloita ja käytiin pienissä putiikeissa ja jäätelöpaikassa, jonka nimi oli "Kauf Dich Glücklich". Siellä juotiin kahviakin. Kerrassaan oli muuten hieno aamupäivä / päivä, mutta tottakai noiden työnarkkomaanien piti sotkea mukaan myös taiteilijavälinekauppavierailu. Ei ollut tällä kertaa sellainen megakilometrikauppa kuin Boesner tai Modulor, jossa nuo jo aiemmin kävivät, mutta enemmän täälläkin oli lajikkeita kuin Suomessa tuppaa erityisen hyvässäkään taiteilijatarvikekaupassa olemaan. Mikäs siinä, matkustettiin sitten paperituutin kanssa maailmalla, ennenkuin tultiin galleriaan. Nyt sitten loppupäivän aionkin istua tässä galleriavahtina ja yritän jotenkin hillitä näitä valtavia ihmismassoja, jotka ovesta sisään tulvivat. (Tänään ei ole oikein näillä huudeilla näkynyt ketään, noinkohan koko galleriassa käy koko päivänä yhtään näyttelyvierasta).

Kastanienalleen taiteilijatarvikeliikkeessä

Turistina Berliinissä

taaaaas MUSEOSSA, en jaksa!

Pitkäperjantaina ei berliiniläiset vetäydykään sisätiloihin ripottelemaan tuhkaa ylleen, vaan täähän on kuin suomalainen vappu. Alexanderplatzilla oli huvipuistoa ja kojua jos jonkinmoista ja kaikki ihmiset ulkona. Puistofestiä odotellen lähdin noiden mukaan (varsinkin, kun toinen oli valitellut jo vaikka kuinka visuaalista väsymystään), ja kyllähän ne yllättämään pääsi. Mentiin Gemäldegallerieen, jossa oli vanhoja tauluja normaalille apinalle enemmän kuin tarpeeksi.

Muurilla muistelemassa

Onneksi aikaa oli vielä vähän museon jälkeenkin ja vietettiin normaalia turismia ja käveltiin Sony Centeristä Potsdamer Platzilta Alexanderplatzille, ja siinä välissä käytiin muistelemassa muuria ja kerrassaan pysäyttävällä Holocaust Mahnmalilla, jonka jälkeen tämä pieni apinakin oli hiljaa pitkän aikaa.

Toinen noista leimasi passinsa ihka-aidoilla DDR-leimoilla

Muistomerkillä oli pieni apina vaikuttunut ja kevät puski kiven läpi.

Ihmeteltiinkin jo aiemmin, että missä kaikki turistit ovat, mutta nehän sitten löytyi Potsdamer Platzin ja Brandenburg Torin väliseltä alueelta (Amerikkalaiset turistit ottivat kuvia suurlähetystöstään) ja Unter den Lindeniltä. Me ei haksahdettu menemään mihinkään, kunhan käveltiin tassut kipeiksi.

Minä Brandenburgin torilla.

Minä ja tv-torni vähän ennen vohveleita.

Galleria-apinointia

Minä matkalla lentokentälle.

Täällä Berliinissä on tullut koikkelehdittua jo jonkin aikaa, mutta paljon mitään ei ole tapahtunut. Mistäs sitä aloittaisi? Varmaan siitä, että Jyväskylän lentokenttä jaksaa aina naurattaa. Kun on turvatarkistuksen aika, niin täti ei kuuluta, että "turvatarkastus", vaan "Helsingin lento". Mutta kun ei sieltä pääse muualle kuin Helsinkiin. Odotushuoneessa ei soi edes musakki, vaan on ihan hipihipihiljaista, niin että kun joku kääntää kirjan sivua, niin ihmiset kääntyvät katsomaan, että mistä se meteli oikein lähti. Siellä on kumminkin hierova tuoli, jossa sain istua, joten hyvääkin löytyy.

Minä galleria-apinana

Syy, miksi tänne tultiin, on, että noilla mun kavereilla on täällä näyttely. Suostuin pidemmittä puheitta näyttelyvahdiksi, kun pääsin sitten ilmaiseksi matkaan. Galleria on aika pikkiriikkinen ja se on pikkiriikkisen kadun varrella ja väkeäkin käy pikkiriikkisen, joten se on mun kaltaiselle pikkiriikkiselle apinalle ihan hyvä homma. Maanantai-iltana oltiin paikalla, käytiin avainten saamisen jälkeen kaupassa ja berliiniläisessä vietnamilaisessa syömässä ja tiistai-aamuna aloitettiin näyttelyn pystytys. Vedin koko päivän lonkkaa ja avajaisetkin meni melkein ohi, kun oli niin hiljaista. Paitsi, kun avajaisten ainoa vieras otti kitaran ja alkoi musisoimaan. Se oli joku irlantilainen muusikko, joka oli menossa juttelemaan Berliinin filharmonikkojen pomon, Simon Rattlen kanssa yhteistyökuvioista. Noiden kavereiden mielestä oli mukavimmat avajaiset ikinä.

Minä duplikaatiokeskuksessa

Muuta tässä ei ole vielä oikein ehtinytkään. Eilen käytiin ostamassa kaikenlaisia oleellisia juttuja, kuten netti ja matkalippu, ja mentiin Boesnerilla katselemaan kaikenlaista taiteilijatavaraa, tänään käväistiin nopeasti tosi isossa Modulor-kaupassa, missä pystyi tekemään itsestään 3D-duplikaatin (joka maalattiin ihan näköisekseen). Noi ei halunneet toista mua, vaikka kuinka intin - yli 50 egee on kuulemma liian kova hinta pienestäkään apinaduplikaatista (mistä lienee saaneet päähänsä, että sen pienimmän kloonin olisin halunnut - näin jo mielessäni kolmemetrisen Huldan). En tiedä, kannattaisiko tässä nyt murjotella loppuaika vai pitäisikö olla hyvillään siitä, että mut halutaankin pitää ainutlaatuisena.

Minä juomassa cappuccinoa kaupassa, josta sai pään kokoisia styroksipalloja ja aitoa pergamenttia

Raakaa kalaa ja lento kotiin

Minä ja apinankokoinen sushi, joka ei ole apinaa vaan kalaa

Viimeisenä Praha-aamuna, kun lähdettiin kaupunkia kohti, luulin, että vihdoin päästellään vapaalle, kun työt on kuulemma tehty. Mutta sitten opinkin, että meillä oli vain muutama tunti ennenkuin pitäisi lähteä paluumatkalle. Ooh, Prahan nähtävyyksiä: linnavuori hienoine kujineen, raatihuoneen kuuluisa astronominen kello (jonka olin kyllä illalla vilaukselta nähnyt ohimennessä, mutta en tasatunnin lyöntiä, kun kellon sisältä pukkaa populaa ja luurankoja kieppumaan), siltoja ja pieniä matkamuistomyymälöitä. Virittäydyin parin tunnin tehoshoppaamiseen, ja mitä noi mun kelvottomat ihmiset tekee? Menee jättimäisen Palladium-ostoskeskuksen ylimmän kerroksen ravintolakertymään, valitsee sieltä japanilaisen sushiravintolan, missä ruoka putkutti ohi liukuhihnalla ja sitten mätettiin masut täyteen. Ensin olin varsin pettynyt, mut kun noi mun ihmiset uhkas laittaa mut hihnalle istumaan, ellen lopeta urputustani, olin sit hiljaa. Ja kyllähän toikin oli kokemus: ei kukaan oikein tiennyt mitä söi, varsinkaan sen mustanvioletin riisimakin kohdalla, jonka päällä oli vihreää mädinkaltaista juttua. Mutta kuten noi sanoi: jos tulee salmonella tai muu, niin ehtii varmaan kotiin lääkäriin. (Ei tullut, hyvää oli).

Minä lentokentällä.

 Lentokentälle mentiin taas raitiovaunulla ja sitten bussilla ja se olikin ihan erilainen kuin noi mun ihmiseni muisteli. Jopa vessassa uskalsi käydä. Siellä oli myös ihan hirveästi tyhjää tilaa. Tunsin itseni niin kovin pieneksi kaiken sen tyhjän tilan keskellä.

Minä ja Myyrä.

 Olin jo aika pettynyt matkan turismiannista, mutta kaikki mongolialaisissa jurtissa syömiset annoin het anteeksi, kun pääsin tapaamaan lapsuudenidolini, Krtek in! Harvoin pieni apina pääsee näkemään tällaisia filmitähtiä, enkä edes nimmaria kehdannut pyytää. Samaan kuvaan kuitenkin päästiin! (Vaikka, musta on vääryys, että Myyrä on suomeksi Myyrä ja englanniksi Mole, vaikka se on kontiainen eikä myyrä! Ihan sama, kun mua alettaisiin nimittää gorillaksi tai makiksi, kun en ole. Krtek vaikutti kuitenkin ihan tyytyväiseltä elämäänsä ja mikäs siinä, onhan se Tsekin suurin tähti!)

Minä lentokoneessa

Tyytyväisyyteni lisääntyi, kun lentokoneessa sain ihan oman paikan. Siellä ei ollut muita apinoita just nyt, mutta stuertti kertoi, että edellisellä viikolla siellä oli lentänyt pingviini, jolla oli oma pipo. (!) Pitääkin ottaa tää pukeutumisasia puheeksi seuraavalla reissulla, pitäähän apinalla oikea matkagarderobi olla.

Stuertti luulee, että sisällä sataa.

Muutenkin lentokoneen henkilökunta oli hassua. Ne kulki siellä sateenvarjot auki. Kukaan ei kehdannut niille sanoa, että ei siellä sada, kun koneessa on katto ja vaikka ei olisikaan, niin ei silti sataisi, kun ulkona oli yli -50 astetta pakkasta. Vähän naureskeltiin mun ihmisten kanssa, mut sit toi toinen osti sen sateenvarjon, kun se oli harmaa ja siinä oli muumipeikkoja.

Minä turvassa laukussa.

Jatkolennolla ei ollut omaa paikkaa, mut oli sen verran kuopittelua, että olin ihan tyytyväisenä turvassa laukussa. Mutta Jyväskylän lentokenttä se vasta hassu olikin. Kun nousiin koneesta, ei menty putkessa sisään eikä lentokenttäbussiin, vaan käveltiin vain sisään asemalle. Laukkuja kerättiin siinä vieressä vaunuihin ja oma laukku oli siinä niin, että olisi voinut ihan vain ottaa ja lähteä. Mutta ei. Piti mennä sisälle odottamaan kymmeneksi minuutiksi, kunnes ainoan kapsäkkilinjan valo alkoi välkkyä ja laukut tulivat sitten liukuhihnalla perille. Kotimatka vei vielä puolisen tuntia, mutta kyllä oli sitten mukava päästä kavereiden pariin kotiin kertoman juttuja ja lepäämään.

Seuraava reissu on luvassa sitten kuitenkin jo kuukauden päästä. Tää on melkein pienelle apinalle liikaa, mutta eiköhän se reissutassu ala taas parin viikon päästä nykiä.