Baselissa basiliskeja

Minä Baselin vanhoilla takakujilla

 Kun herättiin, oltiin vielä pilvessä ja ulkona käveli kauriita ja aamiaiseksi oli marenkia ja kermavaahtoa. Se oli Gruyeresissä, mutta nyt ollaan jo Baselissa ja päästiin perille, vaikka joku nainen Gruyeresissä väittikin, ettei millään voida päästä sinne niinkuin aiottiin mennä, ensin Palézieuxiin ja sieltä Bernin kautta Baseliin. Onneksi ei tehty niinkuin nainen neuvoi, koska yhdellä reiteistä oli yhdeksän vaihtoa, nyt oli vain kaksi. Taidettiin ehkä matkustaa pummilla, kun yksityisten ratojen liput pitäisi leimata. Tajuttiin se menomatkalla ja nyt tulomatkalla ei ehditty hirveästi etsiä leimauskonetta, kun juna jo tulikin, mut kukaan ei niitä tarkastanut, joten päästiin onnellisesti perille.

Minä ja Baselin silhuetti

Ei oikeastaan tehty mitään kuin vain katseltiin ja käveltiin ja matkusteltiin raitiovaunuilla. Ei ainakaan käyty museoissa, mistä oon kyllä tosi kiitollinen. Pää meinasi jo hajota, vaikka se eilinen Giger-museo olikin hieno. Just kun luulin, ettei tällä matkalla näe lohikäärmeitä, näin hienon basiliskin. Otan huomenna siitä kuvan.

Minä ja apinajäätelö

Sit olllaan syöty punnittavia ituja ja juotu paljon kahvia ja löysin kaupasta apinajäätelöä. Se maistuu mansikalle.

Kaikki pilvessä



Mentiin ihan yksityisellä junalla, johon ei käyneet interreil-liput

Tänään mentiin ihan hassulla junalla, jossa oli kaksi vaunua, ja josta ihmiset pyöräillen ajoi ohi ja joka vihelsi koko ajan ja varsinkin, kun tultiin pienten kylien lähelle, joita ei edes välttämättä tunnistanut kyliksi, kun niissä oli vain muutama talo. Mut sit tuli Gruyeres ja samalla tuli sadekin. Ihan tuntuu tropiikilta, kun on niin kuuma ja kosteaa.

Minä ja Gigerin taide

Sade kyllä loppui, kun oltiin päästy kaupungille ja sit kun oltiin Gigerin museossa, niin se rauhoittui kokonaan, joten pääsin patsaiden syliin istumaan, ja myöhemmin Giger-baarissa hienoon tuoliinkin. Siellä oli katto kokonaan selkärankoja ja museossa lattia kokonaan jotain biomekaanista ainetta, mutta museossa ei saanut kuvata ollenkaan. Jotkut amerikkalaiset oli ihan kammoissaan jo ulkona. Oli vaan vähän outoa olla scifihenkisessä museossa, kun haisi niin kovasti lehmät ja navetat.

Minä hienossa ravintolassa



Minä linnanmuurilla




  Vähänkö nää sveitsiläiset muuten tykkää kelloista. Koko ajan kalkattaa, kun kaikilla lehmillä on kellot kaulassaan ja sit vielä niillä on joka paikassa kirkkoja ja kirkonkelloja, jotka kilkuttaa menemään joka ilta useamman minuutin. Lievä meteli.

Minä kokkaamassa

Selvis yks juttu. Oon koko matkan ihmetellyt, miks joka ravintolan listalla on hirveästi tartar-pihvejä, mut tänään se sit selvisi: täkäläiset kokit ei osaa paistaa. Nimittäin kun mentiin syömään ja tilattiin "grilled meats", niin se olikin "grill and meats"! Ihan itse piti paistaa koko ruoka. Vähänkö outoa.

Minä hotellisviitin parvekkeen kaiteella

Ai joo ja vielä sen verran, ett on aika päheet oltavat muutenkin kuin maisemien puolesta. Noi umpiot ei nimittäin osaa ranskaa ja varatessaan onnistui hankkimaan sviitin, joten täällä sitä polleana pällistellään vuoristomaisemia valtavasta huoneesta ja illaksi voi keittää vaikka omaa teetä.

Lintujen ja olemattomien lohikäärmeiden seurassa

Minä maailman jyrkimmällä funikulaariradalla.

Vähänkö oli taas outo päivä. Löydettiin esim. yhdestä kaupasta vettä, jossa nimi oli kirjoitettu kimaltavin kirjaimin, ja siinä luki "limited edition" ja se maksoi 89,-. Ei sit ostettu.

Käytiin me museossakin, mut siellä ei ollut ollenkaan kokoelmia esillä, vaan niitä voi katsoa netistä (sanoi lipunmyyjätätitär). Mut siellä oli kiinalainen nykytaidenäyttely, jossa oli myös se kivulias kiinalaistaiteilija, josta niin paljon nyt on kirjoitettu (Ai Weiwei) ja kaksi suomalaista naista töissä, joiden kanssa kaikki juttelivat, paitsi minä, koska katselin aika paljon veteen soittamalla ilmestyvää piirustusta. Jo museon yläterassilla huimasi, mut ehkä noi matkakumppanit siitä inspiroituikin, kun sit jo löysin itseni pienestä Alpnachstad-nimisestä paikasta, missä ei ole mitään muuta, kuin ylhäälle menevä junarata. Se on maailman jyrkin. Ei sit lopulta pelottanutkaan ollenkaan, mut olis ollut paljon kivempaa, jos kopissa ei olisi ollut paarmoja, kun niitä on vähän hankala hätistellä parin kilometrin korkeudessa.

Minä kamalan korkealla.

 Sit pääsimme kuitenkin paikkaan nimeltä Pilatus Kulm, jossa kävimme 2106 metriä korkealla. Siellä piti olla lohikäärmeitä, mutten nähnyt yhtään. Ehkä ne on vain petkutusta. :( Ja sitten hirveän porrasmäärän ja kameraräpsinnän jälkeen lähdimme takaisin alas, muttei funikulaarilla laisin, vaan ensin isommalla riippuhissillä ja sitten pienemmillä irrallisilla yksityisvaunuilla. Hyvä, ettei mahduttu siihen ensimmäiseen isoon vaunuun, johon meni kamalasti pallonmuotoisia venäläistätejä, jotka ei ymmärtäneet, että sähkölippu oli samalla laskuri siihen, että kuinka monta ihmistä vaunuun mahtui; kun osa ryhmästä jäi aidan toiselle puolelle, niin loput tuli vain aidan alta, kun laskuriovi ei enää päästänyt sisään. Näytti vähän täyteen tungetulta, mut kai se perille pääsi.

Minä menossa alaspäin isolla köysiradalla

Onneksi sain istua laukussa lasin takana koko matkan, koska noi hullut oli ekana jonossa ja pääsi sit siihen ihan eteen, missä oli avonainen ikkuna ja josta se toinen vielä roikkui aika pitkällä, että saisi hyviä kuvia. Mut kuulemma tuli ihan hyviä kuvia, eikä se tippunutkaan, joten kaikkihan meni vallan mainiosti. Oli kyllä hienoa ja jäätelö maistui jälkeenpäin.

Minä menossa alaspäin yksityiskoppisella köysiradalla.

Olen silti sitä mieltä, että jos apinoiden olisi tarkoitettu olla näin korkealla, meillä olisi siivet selässä.

Psykedeliaa Luzernessa

Ikioma marmeladiaamiainen Zürichissa.

Meitä kaikkia suretti lähteä Zürichista, siellä oli niin hienoa. Mut sit kun nähtiin Luzerne, niin huomattiin, että täälläkin on aika hienoa.
Mut just kun mulle lupailtiin, ett tänään olis museovapaa päivä, niin pm, minkä noi bongaa heti ekana Luzernessa, ellei jonkun museon, joka on MAANANTAISIN auki, mikä pitäis kieltää lailla. Ei se toinen ihminenkään niin innoissaan ollut, mut tulipahan todistettua teoria. Salatakseen sen, ettei kameran kuvatunnistus toimi kuvissa, joissa silmä on toisessa poskessa ja käsi takaraivossa, koko valokuvaaminen oli kiellettyä. Sitä kutsuttiin Picassoksi ja Kleeksi.

Surullinen apina ja kuoleva leijona

Sit mentiin katsomaan kuolevaa leijonaa, joka sai mut ihan surulliseksi. Siellä oli myös melkein koko Japania, eikä ne japanialaiset olleet yhtään surullisia, mut niillä oli kova kiire kuvata itsensä ja toisensa niin, että leijona näkyy taustalla, kun sit jo piti juosta bussiin. Mut ei hätää, uusia japanialaisia tuli heti tilalle. Ja sama toistui koko kaupungissa. Jos en tietäisi, niin luulisin, että olen Japanialassa.

Hirveän syvä hiidenkirnu

Sit mentiin viereiseen paikkaan, jossa oli jääkauden hiidenkirnuja ja sen jälkeen koko homma muuttuikin ihan pimeäksi. Näin itseni ja ihmiseni monena ja lyötiin nenää peiliin ja sellaista. Hullu paikka.

Minä picassoidun.

Minusta on moneksi



...ikioma peti Luzernessa

Majoitus on kyllä offline. Koko Luzernessa on muuten ihan ilmainen verkko, mut se ei tietenkään ulotu meidän hotelliin, eikä tietenkään meidän hotellinkaan verkko ulotu meidän huoneeseen, joka on siellä talon laidalla. Piti tulla keskikaupungille asti verkkoon.



Apinan kokoinen taide-elämys

Vihdoinkin jollakin on hyvä maku!

 Eipä tässä paljon sanoja tarvitse. Onpas hieno kaupunki, varsinkin sen kostean ja tylyn Münchenin jälkeen. Ihmisten puhe vain kuulostaa kuin saksa tungettaisiin raastimen läpi, aina säikähtää kun joku alkaa korahdella vieressä. Mut onneksi täällä puhutaan aika paljon italiaakin, prego. Ainakin jäätelöä saa hyvin tilattua.

Hyvä, että on molemmat korvat, niin voi toisella kuunnella selostusta samalla, kun tarkkailee, ovatko vartijat taas tulossa kummastelemaan.

 Just kun eilen pääsin innostumasta, että ei ollutkaan museoita enää ohjelmassa, tänään taas sit mentiin yhteen. Ja sieltä, Mirón ja Magritten välistä löysin upean nykytaiteen helmen: seurasin minuuttikaupalla, kuinka sen ohut viiva piirtyi hentona ja nytkähdellen ruutupaperille, kuinka herkästi ja selväpiirteisesti se kuvaakaan maailmamme syviä sykähdyksiä, ihmis- ja apinamassojen liikehdintää tässä uutisvirrassa ja mediavyöryn alla, jossa ihminen tai apina yrittää pitää linjansa, mutta aina joku liikuttaa johonkin suuntaan. Koin todellisen elämyksen ja heräämisen! Olisipa kaikki nykytaide tällaista.

Vihdoinkin, oikeaa apinankokoista nykytaidetta!

 Onneksi vapaa-aikaakin oli - kaupungilla käveltiin ylös ja alas, ja noi seuralaiset normaaliin tapaan kuvasi seiniä ja kattoja ja äänitteli ääniä, mut siihen nyt alkaa hiljalleen tottua. Varsinkin, kun elämäni ekan kerran pääsin risteilylle. Siel ei olisi saanut syödä, mut elettiin vähän vaarallisesti: toinen ihmisistä mussutti mansikoita ainakin neljä isoa.

Risteilyllä Zürich-järvellä!

Tampere, Finland!

AAMULEHTI! Tampere!

Olipas outoa, kun siinä raahauduimme Münchenin odottamaan Zürichin junaa, niin Jutta Urpilainen tuli vastaan, paperisena tosin. Kaupasta sai tulostettua päivän lehden ja Suomesta oli tarjolla Aamulehden lisäksi Hesari, Kauppalehti, Iltis ja joku Ilkka tai joku muu. Ei ollut Apinauutisia, joten printtautettiin Nyt.

Bearnaise, hollandaise, finlandaise...?

 Muutakin ihmeellistä suomalaista Münchenin asemalla oli tarjota, kuten outo Finlandaise-kastike, jota ei uskallettu edes kokeilla (oisko siinä nyt ollut jotain sillisilppua korvasienillä?) ja sama Suomi-teema jatkui vielä Zürichissäkin, kun löytyy Sisu-pullalaa ja Helsinki-klubia, eikä me menty kumpaankaan.
That's what I call Finlandizierung!

Zürichin asemalta otetussa oppaassa oli Sisua!

 Istuskeltiin vähän lämpimässä ilta-auringossa ja sit alkoivat kellot kalista ja meteli oli ihan hirveä. Piti huutaa, että kuuli. Mut kummaa, kun kaikki onkin halpaa eikä kallista ja pyöränkin saisi ilmaiseksi lainaan. Ja hotellin vieressä oli aito italialainen gelateria, mistä tuo toinen ihminen vallan vauhkoontui.

Ja mitä ihmettä, sitten vielä Helsinkikin!

Ja arvatkaa mitä: ei käyty yhdessäkään museossa!

Minä ja Böcklinin Villa am Meer

Arvatkaa mitä tehtiin? Käytiin museoissa. Vähänkö monotonista.

Eilen ei päästy koko  Sammlung Schack -näyttelyä katsomaan, eikä nähty Villa am Meeriä, mut tänään kun mentiin, niitä olikin sit tuplasti - ja Neue Pinakothekissa vielä kolmaskin. Ja ihmiset pääsi ilmaiseksi sisään joillakin kuvallisilla taiteilijakorteilla, itse menin kyllä jäniksenä. Niillä ei ollut tietenkään mitään englanninkielistä materiaalia missään, vaan kaikki oli schaksaksi, mutta kun toinen ihmisistä avautui koko Böcklin-bongausteemasta (jonka olisi vähän tarkemmin mulle kertoa mulle ennen reissua, niin olisin vielä kerran voinut harkita),  kaksi valvojaa olivat ihan innoissaan ja tiskin takaa löytyikin vanha enkkuesite lahjaksi.

Sitä joskus tuntee itsensä niin pieneksi

Sit tuntui, että tää on jo paljon mukavampi päivä kuin eilinen, mut sit Neue Pinakothekin ravintolassa meitä huiputettiin! Tilattiin englantilaiselta listalta ja toinen ihmisistä sai ihan toisen ruoan, joka oli pari euroa kalliimpikin, kun tarjoilija ei tilatessa sanonut, että lista ei ole voimassa - otti vain tilauksen ja  valitsi sit mielivaltaisesti jonkun annoksen, mikä nyt sit sattui olemaan maksaa (yak). Oli vähän hankalaa ja toinen ihmisistä kävi valittamassa oikein kunnolla ja melkein näytti kieltään. Onneksi koko juttu kuitenkin unohtui aika pian.

Korvaton omakuva

Sit keksin vielä yhden tavan, millä voi erottaa nykytaiteen vanhemmasta taiteesta: kun valokuvaa töitä, niin vanhemmissa kuvissa kameran kasvojentunnistus tunnistaa kasvot, uudemmissa ei.

Hohhoijaa, sanon minä ja niin sanoo näköjään jo taulutkin

Meidän piti alunperin käydä vain siellä Schackissa ja Neue ja Alte Pinakothekissa, mut sit ihmiset bongas jostain gallerian seinältä Becherin valokuvaajapariskunnan näyttelyjulisteen, joten kiidettiin museoitten jälkeen kuin salamat läpi kaupungin, että ehdittiin vielä bongaamaan sekin. Mut ei ollut vesitorneja lain, pelkkiä tehtaita - mut  ihan hyvää vaihtelua noiden maalitöiden jälkeen.

Onneksi ehdittiin vähän hengata kaupungillakin, kun kerran ei satanutkaan.

Märkä München

Ihmiset... ihan kuin sateessa ei olisi tarpeeksi, sit on vielä suihkulähteitä kaikkialla

Koko junamatkan paistoi aurinko ja mentiinkin aika hurjaa mäkeä ylöspäin ja juna heilui kaikkiin suuntiin, mut sit kun päästiin Müncheniin ei enää paistanut, vaan alkoi sataa. Ihmisilläni onneksi oli sateensuojia ja toinen näyttää Mustakaavulta, eikä matkalaukutkaan päästäneet vettä sisään, mut silti oli uitettu olo. Onneksi hostelli oli ihan lähellä. Ei ollut kauhean kiva ensivaikutelma, kun melkein kaikki oli tosi töykeitäkin. Ja infon täti neuvoi meidät ihan väärään paikkaan ja sit käveltiin sateessa miljoona kilometriä yhteen museoon, jonka ovi olikin sitten kiinni. Sitten selvisi, että ollaan katolisessa paikassa ja täällä on Corpus christi - ja kaikki vain on kiinni. Onneksi AsiaHung -ketju oli kuitenkin auki, niin saatiin ruokaa.

Sateen keskeltä kuului soittoa ja siellähän oli jousibändi

 Kartastakin tuli sateessa yksi iso repale ja meiltä hävisi koko keskusta johonkin metroon. Mut sit kun päästiin hostellille, alkoi aurinko paistaa.

Meidän kartta. Me hävitettiin kokonainen kaupunginosa.

Kukat tuoksuu ja perhoset lepattaa



Minä ja pääni kokoinen perhonen

Nyt niillä vasta vippaakin. Leipzigissa matka sai niin rokin klangin, että luulin, että edetään samalla linjalla loppuun saakka. Mut sit mentiinkin Erfurtissa johonkin mummolandiaan, jossa oli about tuhat mummoa, pari vaaria ja hirveästi koululaisryhmiä katsomassa kukkia. Siellä oli joku morsinkomylly, joka toisen matkakaverini piti välttämättä nähdä ja tulihan se nähtyä: ikivanha kivipyörä ja sen varsi. Hohhoijaa, sanon minä. Mut siinä ohessa pääsin sit lepäilemään pehmustamattomissa metallituoleissa nurmikolla - lomanviettoa saksalaiseen malliin.  

Relaillen.



Mölkky - das original Spiel myynnissä Kramerbrückellä

 Käytiin sentään keskustassakin. Käveltiin vanhaa kaupunkia ja mentiin nettiä käyttämään ja sadetta pitelemään yhteen vähän rokimpaan baariin, jossa tajusin, että paikan rentous ja ruoan laatu ei oikein aina menee yhteen. Mitähän Ramsay olisi sanonut katkarapuleivästä, joka oli vuorattu juustolla niin, ettei koko leipää näkynyt ja se näytti vain juustoläjältä ja maistui vain herkkusienelle, joita ei leivässä ollut? Anyway, hyvä että mentiin, vaikka netti ei siellä toiminutkaan, koska sillä välin tuli myrsky ja kaikki ulkona kastuivat litimäriksi.

Angerilla hengailua

 Käytiin vielä Erfurtin keskustassa Angerissakin, mutta oli niin märkää myrskyn jäljiltä, ettei hirveästi hengailtu. Ihmiseni lähinnä kuvasivat kattoja ja seiniä, mutta niinhän ne tekee aina.

Look back in Anger

Oma sänky Opera-hostellissa

Leipzig rokkaa!

Tästä kaupungista löytyy tyyliä!

Tämä on sellainen goottien kotikaupunki, minkä kyllä huomaa absinttibaarien luurangoista ja pääkalloista siellä täällä, ei nyt sentään kadunvarsilla, mutta melkein. Tänään tein varsin tyytyväisenä uusia arkimukilöytöjä, mutta jostain syystä ihmiseni eivät niitä ostaneet, vaikka itsekin ihastelivat ja vaikka mä lupasin kantaa ne kaikki. Sinne ne ihanuudet sitten jäivät, myös sellainen melkein puoli metriä korkea ihmispääkallon muovikopio. Se olisi näyttänyt niin hyvältä laukun päällä junassa ja olisin sen silmäreiästä voinut kummitella ihan hyvin. Mutta ei sitten.

Portaita oli turhan paljon, mutta mistään ei kuulunut oh my god, mikä kompensoi nousemisen tuskaa.

Mieliala ei hirveästi noussut, kun sitten mentiinkin taas museoon. Museum der Bildenden Künste Leipzigissa oli järjetön määrä portaita. Siellä oli kolme kerrosta, mikä on suomeksi neljä, koska täällä Saksassa ihmiset eivät ole kerroksissa ekassa kerroksessa vaan vasta toisessa. Käytettiin sitten portaita, koska ohimennen hissiä käyttämällä murtauduttin (vahingossa, kuulin noiden matkakavereiden selittävän) yleisöltä suljettuihin tiloihin ja vartijakin ihmetteli, miten se on mahdollista. Mutta kai se on, kun hississä on kolme aukeavaa ovea, eikä koskaan tiennyt mikä aukeaa. Sitten kumminkin portaat tuntuivat turvallisemmalta vaihtoehdolta, vaikkakin työläimmältä.

Tämä on sitten sitä taidetta.

Muutenkin vähän hämmensi. Paitsi, että hissin seinät liikkuu, portaita on kolmella kulmalla sinne tänne eikä mihinkään ole opasteita, talosta löytyi myös pieni ovi, jonka taakse kurkkasin. Siellä oli huone, jossa sykki iso sydän ja toinen ovi, mikä vei toiseen huoneeseen. Sitten katosta roikkui jättimäisiä pillejä. Mulle ehkä alkaa hiljalleen valjeta nykytaide: pistetään jotain mustaksi tai valkoiseksi maalattua tai jotain tavattoman rumaa tai jotain joka on mittasuhteissaan liian pientä tai suurta keskelle huonetta ja jätetään se siihen. Sitten ihmiset katsovat sitä taaksepäin nojautuen ja kulmat vähän kurtussa. Olen harjoitellut ilmettä. Jäin vielä miettimään sitä sähköjohtoa joka roikkui katosta, mutta koska se oli tyhjässä tilassa eikä kukaan henkilökunnasta kiinnittänyt siihen huomiota, niin kyllä se sitten oli taidetta.

Apina ja gorilla, vaan eivät torilla.

Sitten mentiinkin taas vankilakierrokselle, moikkaamaan oikeita sukulaisia. Oli taas outo ilma, kun satoi ja ukkosti ja paistoi aurinko melkein yhtäaikaa, mutta nyt toimi ZOOm ja saatiin äänitettyä mulle kielikasettikin: simpanssien kieltä muun muassa. Leijonan karjuntaakin, mutta sitä en meinaa opetella. Ainakaan tän vuoden aikana.

Saa nähdä, onko huomenna taas museo tai vankilakierros. Tää alkaa käydä vähän monotoniseksi.

Lomapäivä Leipzigissa

Vanhassa kahvila Riquetissa tarjoilijat ei kai oikein olisi tajunneet, että apinatkin tykkää kahvista.

Vihdoinkin, ihka oikea lomapäivä! Ei yhtään museota eikä vankilavisiittiä. Aamulla junassa mulle tosin selvisi, ettei mulle olekaan omaa interreil-lippua, eikä konnari edes kysynyt multa moista. Pitäisikö olla? Matkustanko nyt jäniksenä vai apinana? Tämä matka synnyttää erilaisia eksistentialistisia probleemeja, joiden pohtimiseen ei pienen apinan aivo meinaa riittää.

Toisin kuin tietokoneen, joka koko ajan tietää, missä meen. Kun yritän googlata, niin sivu sanoo: "Olet nähtävästi muuttanut." ja nyt kun menin tekemään itselleni facebook-profiilia, jotta voisin tökkiä kavereita, niin kaikki teksti oli saksaksi. Joka tapauksessa nyt oon sitten sosiaalisesti medioitunut: klikkaa mun kaveriks mun facebook-sivuilla!

Hotellihuoneen sängyllä makehia manssuja mahan täydeltä.

Vierailuajalla.

Ollaan aidonkokoisia molemmat.

Ihmiset sitten veivät kierrokselle vankilaan nimeltään ZOO ja siellä olikin kohtuullisen pitkä vierailuaika. Aamulla mentiin ja illalla tultiin pois ja siinä välissä ehti olla monta pientä myrskyä ja auringonpaahdettakin. Kamalasti suomalaisia myös ja paljon amerikkalaisia, jotka ilmeisesti hengittävät puhumalla.



Pandakarhu Bao-Bao ja minä.

Bodariapinoiden lisäksi nähtiin aika paljon muitakin elukoita, mutta pysyin aika paljon laukussa, kun leijonat karjuivat niin kovaa. Ihmisteni oli pitänyt äänitellä koneellaan (mihin muuhinkaan ZOOm voisi olla tarkoitettu?), mutta siinä ei ollut akkua jäljellä, joten ne keskittyivät aika paljon vain kuvaamaan. Harmi, kun olin odotellut vähän apinakielikurssia, kun oma apinani on päässyt vähän ruostumaan.



Minä ja kilpikonna ja isoja kaloja, muttei näy pangasiusta, mitä aina kokataan telkkariohjelmissa.



Taas museoissa

Eka yö hostellissa ikinä.

Vähänkö harmitti, kun olis ollut kertomista, mut kun ei ole nettiä huoneessa. Pitää hengata aulassa, jossa on monta kymmentä ihmistä (mut jostain syystä apinoita ei kauheasti näy) nuokkumassa netin ääressä.

Kuninkaallista kohtelua Alte Nationalgaleriessa. Taustalla Friedrichin Mönchk (tai joku sellainen) am Meer. Tästä noi mun ihmiset meni jotenkin sekaisin. 

Eilen jo huomasi, että museoissa ei varmaan ole totuttu apinavieraisiin, kun vartijat tuijotti aika paljon. Eilen yks kyllä näytti ihan peukkuaankin, että hyvin menee, kulttuuriapina! Tän päiväisessä galleriassa kyllä sai ihan kuninkaallisen kohtelun, siellä oli kultapenkit ja kaikkee. Jäin vähän itsekseni katselemaankin yhtä kuvaa, enkä tajunnut minkälaisen hepulin ihmiseni siitä saisi. Mikä hemmetin militantti marssijärjestys tässä oikein on, kun pitää koko ajan pysyä niin tiiviissä ryhmässä? No, ne joka tapauksessa rauhoittui, kun näki pari työtä, Munkin meren äärellä ja Kuolleiden saaren, jota varten koko reissulle lähdettiinkin (niiden mielestä).

Ruokalataus.

Halusin sit jotain perinteistä berliiniläistä hiukopalaa, joten ihmiseni veivät syömään Potsdamer Platzin johonkin ostoskeskukseen. Söin Bami gorengia ja nasi gorengia. Hyvää kyllä oli ja täyttävää.

Käsitetaidetta Neue Nationalgaleriessa. Tykkään etenkin eteerisestä herkkyydestä, jonka taiteilija on kyennyt tavoittamaan minimalistisuudellaan.

 Tuntuu, että alan hiljalleen saada kiinni taiteestakin, vaikka luulinkin, että kun noi ihmiset puhui museokierroksesta, käytäisiin esimerkiksi Currywurst-museossa, josta etsin tietoja hyvissä ajoin reissua. Mut ilmeisesti sinne ei nyt olla menossa.

Vihdoinkin kahvia  - Alexander Platzin kupeessa.

Ihmiset on jotenkin siitä outoja, että ensin ne rakentaa hirveän korkeita taloja ja sit kun niitä risoo, ne hyppii sieltä alas.