Ilmassa ja maalla, taas.

Minä ja taustalla maailmankaikkeus

Minä katselen alaspäin 150 metrin korkeudesta

Aamulla meinasi tulla kammo, kun nuo matkakumppanit yhtä-äkkiä huomasivat, ett se eilen maassa bongattu pallo ei ollutkaan vain parkissa, vaan toimii päivisin taivaanhissinä ja hilaa ihmisiä ja satunnaisesti myös apinoita hirveän korkealle epämääräisessä rinkelinmuotoisessa korissa, joka on vinossa, kun kaikki änkeävät toiselle puolelle ja sit ahistaa. Nimittäin oltiin menty vain kuvailemaan yhtä räsää rakennusta, kun noi huomasi sen pallon ja sit yhtä-äkkiä oltiinkin jo taivaalla. Kyl siihen sit tottui, mut ihan hyvä, etten tiennyt eilen, muuten en olis saanut unta.

Minä ja laskeutuvan pallon varjo

 Sit mentiinkin TAAAAAAS museoon. Mut tässä museossa oli tosi tyylikäs portaikko, vähän samaan avaraan tyyliin olen ajatellut sisustaa oman asuntoni, sit kun pääsen noiden nurkista luuhaamasta (onhan tää ollut mullekin melkoinen itsenäistymisprosessi, kun on tullut seikkailtua vähän omillaankin, vaikka noi on ottaneet vähän slaageja mun katoamisistani).

Minä tyylikkäässä huoneessa

Minä menossa St.Paulin kauppaan

Sit kohokohtana käytiin jalkapallostadionilla potkupallojoukkueen fanikaupassa, josta ostettiin pääkalloisia kamoja vaikka mitä, ainakin paitoja. Sääli, ettei toi toinen noista ostanut sitä messevää sadetakkia, jonka pääkalloiseen taskuun olisin mahtunut mainiosti torkkumaan sadesäällä. Olin odottanut paljon myös Turbojudendin HQn ja niiden ihmeellisten mörköjen näkemistä, mut ei siitä tullut mitään, kun se niiden HQ oli kii :( Myöhästyttiin vain parilla minuutilla. Mut sit istuskelin ton toisen kans siinä lähellä kadulla sohvalla joidenkin paikallisten kans, kun toi toinen pläräsi älppäreitä.

Minä kolkuttelen Turbojugendin oven takana

Sit käytiin vielä ihmettelemässä, oliko yks torni kello vai majakka, kun huomattiin, ett siellä rannassa olikin Hard Rock Cafe Hamburg, jossa käytiin kans, muttei ostettu sellaista paitaa kenellekään, kun ne on aika tyylittömiä (vaikka siel olis ollut sellaisiakin, joissa olis ollut hirveästi glitteriä, mut ne oli kaikki mulle ihan sata kertaa liian isoja). Ja sit tietenkin oli vielä yks museo, johon ei ilmeisesti oltu tarkoitettu mennä mut mentiin kumminkin, kun siellä oli joku Turner, ja ihan hirveästi vartijoita.

Kiva tämä Hampuri.

Frankfurt - Hampuri

Minä Hampurin metrossa

Taas on niin outoa. Ensin istuttiin junassa melkein neljä tuntia (ja mentiin kamalan kovaa, melkein 300 km tunnissa välillä) ja sit kun päästään perille, niin ei riitä, mennään aina uudelleen junaan, kuten täällä Hampurissa melko pian metroon. Musta ratikat on kivempia, kun niissä näkee maisemia, kun metrossa näkee vain myrtsejä ihmisnaamoja, vaikka katsoisi ikkunasta uloskin, kun ne heijastuvat sieltä toisen ikkunan kautta. Se aina ihmetyttää, ett miks ne ihmiset tuijottaa ikkunasta ulos, kun siellä ei kerran näy mitään. Hei, haloo!?

Nyt asutaan hurjan korkealla, seitsemännessä kerroksessa ja on aika vinkeät maisemat. Täs vieressä on joku Euroopan suurin taidekeskus, mut noi kanssamatkustajat ei varmaan huomanneet sitä, kun ei ollenkaan ole puhuneet sitä ja hämäsin niitä keskittämällä huomion tuohon pihalla olevaan kuumailmapalloon. Oli aika väsyttävä päivä, vaikkei tehty paljon mitään muuta, kuin käveltiin ja katsottiin maisemia ja käytiin syömässä italialaisessa ravintolassa. Ehkä tääl ei voi tilata hampurilaisia, ettei tule väärinymmärryksiä.

Minä ja iso kuumailmapallo

Vähän tylsää

Minä ja hämähäkkimies

 Oli vähän outo päivä, kun ei oikeastaan tapahtunut mitään. Käytiin taidemuseossa, jossa onneks vain osa töistä oli esillä, ettei mennyt kovin kauaa. Sit mentiin johonkin Exploraan, joka näytti matkaesitteessä tosi mehevältä illuusiopaikalta, mut olikin tosi tylsä, mut saatiin sentään litistettyä viisisenttinen litteäksi koneessa. Onneksi jäätelö maistui kumminkin ihan hyvälle, mut aika väsyttävää kaupungilla laahustelua. Miksei nuo tylsät ihmiset keksi laittaa liaaneja taloihin, hoituisi tuo liikkuminenkin paljon näppärämmin kuin ruuhkametrolla ja ruuhkaratikoilla.

Minä ja Lenin 3d-lasein

Hei Kurt, tää on Frankfurt

Minä ja kamalan iso € ja aika isoja taloja

(Frankfurtin kanssa ei rimmannut kuin Kurt ja spurt, mut valitsin Kurtin, kun se oli meidän huoneen nimi Erfurtissa.) Aika paljon kamalan korkeitä taloja ja pukuisia miehiä täällä Frankfurtissa, ja sit täällä on myös muutama vanhempi talo ja raitiovaunu, joka on oikeasti omenaviinibaari ja sit aika hyviä jäätelöannoksia. Ja ihan hirveän paljon halvempaa ruokaa kuin Sveitsissä oli! Nyt syödään ihan kamalasti!

Minä syön manssuja vankilan syötäntöalueella

 Tänään, kun oli maanantai, niin ei päästy ollenkaan museoon, joten sit mentiin vankilaan, jonka tämänkin nimi oli Zoo. Aika köyhä nimien keksijä. Mentiin kauppahallin kautta, josta ostettiin makkaraa ja oliiveja ja pestoa ja sämpylöitä ja tomaatteja ja kaikenlaista sellaista piknikjuttua, joita me sit syötiin siellä vankilan syötäntöalueella samalla kun katseltiin lintuja. Mut noi kaverit ei saaneet äänitettyä mitään, kun oli niin hirveästi lapsia, joista lähti ihmeellinen ääni. Apinalapset sentään osaa olla hiljaa.

Minäkaani ja pelikaanit

 Sit seitsemän tunnin vankilakierroksen jälkeen mentiin käymään kylässä Goethen luona, mut se itse ei tullut paikalle ollenkaan. Siellä me vain katseltiin sen kotia ja ooteltiin kaffetta (ainakin mä ootin), mut ei sitä sit kuulunut paikalle ollenkaan, joku plakaatti vain informoi, ett täällä se kirjoitti jonkun tyypin kärsimyksistä. Aika kamalaa. Oli vähän höhlää. Sit mentiin pois. En kyllä tajuu, miksei soitettu etukäteen, onko se paikalla.

Minä Goethen kotona kaffipöydässä odottelemassa

La la la lauantai

Minä Petersplatzin kirpparilla

 Vähän erilainen aamu, kun mentiinkin kirpparille eikä heti aamusta museoon, vaik sit myöhemmin mentiinkin. Kirpparilla oli aika paljon ihmisiä, vohveleita, lettuja ja erilaisia makkaroita ja sit oli hirveästi antiikkiakin, mut levyjä ei enää kauheasti jäänyt, kun toi toinen matkaseurueesta osti niitä läjän. Siellä oli kyllä kauheasti kaikenlaista sellaista vanhaa, jota ei ole koskaan Suomen kirppareilla. Ja siinä vieressä oli vanha kaupunginportti tai joku, josta on mun kanssa kuva tossa alhaalla.

Minä ja Spalentor

Minä ja sulkakynitty teksti

 Tän päivän museo oli ihan kiva museo, kun se oli paperimylly ja siellä sai itse tehdä kaikkea. Esimerkiksi alhaalla sai ensin katsoa, kuinka paperia tehdään ja sit sai tehdä sellaisen itsekin sellaisella kuvioidulla seulalla, josta tuli läpinäkyvä kuva paperiin. Sit yläkerrassa sai kirjoittaa sulkakynillä paperiin, ja ne taitettiin kirjeeksi ja sit niihin painettiin hieno liljakuvio ja sai sen värisen sinetin kuin vain halusi ja sellaisen sinettikuvion kuin vain halusi, joten oli aika hienoa. Ja koko hommaa pyöritti ihan valtava puinen ratas, johon tuli virtaa joesta. Oli vähän loistavaa!

Minä katson paperin tekemistä

Minä selvisin hengissä jokiruuhimatkasta

 Sit vielä harhailtiin pitkin St. Albanin seutuja ja joenrantoja ja huomattiin, ett täällä ihmiset laittaa kaikki vaatteensa ja pyyhkeensä vedenpitävään kassiin, joita myydään mm. kirjakaupoissa, sit ne hyppää jokeen virran vietäväksi, sit ne nousee rannalle jossain parin kilometrin päässä ja lähtee kotiin. Oli hassua istua rannalla ja katsoa, kun ihmisiä virtasi ohi. Muttei yhtään apinaa :(

Löhöilyä Baselissa

Minä aamupalalla Starbucksissa

 Istun tätä kirjoittelemassa mansikkafrappuccinolla Starbucksissa, jossa syötiin myös aamupala ja käytiin päiväkahvillakin, kun se nyt sattuu olemaan täs meidän alakerrassa ja on matkakavereiden mielestä kivempi kuin tuo kultakrumeluurattu hotellin lounge. Mä kyllä itse mieluumin istuisin niillä punaisilla samettisohvilla ja kultakehyksisten peilien ja taulujen katveessa, mut noilla on jotenkin outo maku, ainakin tuolla toisella, joka taas ensitöikseen aamulla lähti museoon. Onneksi se toinen ihminen on jotenkin enemmän fiksumpi, se otti kirjan mukaan ja luettiin sitä sit pitkin museon penkkejä ja vähän nukuttiinkin, kun toi toinen noista samoili tuntitolkulla taulujen keskellä.

Minä ja basiliski

 Sit ne olikin niin tilt, vai johtuuko vanhuudesta, ett ne melkein suoraan, tai jonkun parin tunnin kaupunkisamoilun ja päättömän raitsikka-ajelun jälkeen menikin sit hotellille nukkumaan. Siellä on kiva, kun on ihan hirveän kuuma, niin saa oman tuulen ja huone muuttuu yhtä-äkkiä 18 asteiseksi ja sitten jo palelee. Ihan skitsofreenistä touhua tämä.

Minä ja joku kaupungintalo

Joitakin nähtävyyksiäkin nähtiin, esimerkiksi punainen iso talo ja se basiliski, jonka kanssa uskalsin mennä samaan kuvaan ja joka vartioi kaupunkia. Lisää niitä löytyy rautatieaseman katolta, mut ne jotenkin vaikuttaa ihan ystävälliseltä. Tuohon punaiseen isoon taloon oli ikuistettu seinään myös apinoita karjumassa, mut me ei päästy niitä katsomaan, kun se oli suljettu.

Baselissa basiliskeja

Minä Baselin vanhoilla takakujilla

 Kun herättiin, oltiin vielä pilvessä ja ulkona käveli kauriita ja aamiaiseksi oli marenkia ja kermavaahtoa. Se oli Gruyeresissä, mutta nyt ollaan jo Baselissa ja päästiin perille, vaikka joku nainen Gruyeresissä väittikin, ettei millään voida päästä sinne niinkuin aiottiin mennä, ensin Palézieuxiin ja sieltä Bernin kautta Baseliin. Onneksi ei tehty niinkuin nainen neuvoi, koska yhdellä reiteistä oli yhdeksän vaihtoa, nyt oli vain kaksi. Taidettiin ehkä matkustaa pummilla, kun yksityisten ratojen liput pitäisi leimata. Tajuttiin se menomatkalla ja nyt tulomatkalla ei ehditty hirveästi etsiä leimauskonetta, kun juna jo tulikin, mut kukaan ei niitä tarkastanut, joten päästiin onnellisesti perille.

Minä ja Baselin silhuetti

Ei oikeastaan tehty mitään kuin vain katseltiin ja käveltiin ja matkusteltiin raitiovaunuilla. Ei ainakaan käyty museoissa, mistä oon kyllä tosi kiitollinen. Pää meinasi jo hajota, vaikka se eilinen Giger-museo olikin hieno. Just kun luulin, ettei tällä matkalla näe lohikäärmeitä, näin hienon basiliskin. Otan huomenna siitä kuvan.

Minä ja apinajäätelö

Sit olllaan syöty punnittavia ituja ja juotu paljon kahvia ja löysin kaupasta apinajäätelöä. Se maistuu mansikalle.

Kaikki pilvessä



Mentiin ihan yksityisellä junalla, johon ei käyneet interreil-liput

Tänään mentiin ihan hassulla junalla, jossa oli kaksi vaunua, ja josta ihmiset pyöräillen ajoi ohi ja joka vihelsi koko ajan ja varsinkin, kun tultiin pienten kylien lähelle, joita ei edes välttämättä tunnistanut kyliksi, kun niissä oli vain muutama talo. Mut sit tuli Gruyeres ja samalla tuli sadekin. Ihan tuntuu tropiikilta, kun on niin kuuma ja kosteaa.

Minä ja Gigerin taide

Sade kyllä loppui, kun oltiin päästy kaupungille ja sit kun oltiin Gigerin museossa, niin se rauhoittui kokonaan, joten pääsin patsaiden syliin istumaan, ja myöhemmin Giger-baarissa hienoon tuoliinkin. Siellä oli katto kokonaan selkärankoja ja museossa lattia kokonaan jotain biomekaanista ainetta, mutta museossa ei saanut kuvata ollenkaan. Jotkut amerikkalaiset oli ihan kammoissaan jo ulkona. Oli vaan vähän outoa olla scifihenkisessä museossa, kun haisi niin kovasti lehmät ja navetat.

Minä hienossa ravintolassa



Minä linnanmuurilla




  Vähänkö nää sveitsiläiset muuten tykkää kelloista. Koko ajan kalkattaa, kun kaikilla lehmillä on kellot kaulassaan ja sit vielä niillä on joka paikassa kirkkoja ja kirkonkelloja, jotka kilkuttaa menemään joka ilta useamman minuutin. Lievä meteli.

Minä kokkaamassa

Selvis yks juttu. Oon koko matkan ihmetellyt, miks joka ravintolan listalla on hirveästi tartar-pihvejä, mut tänään se sit selvisi: täkäläiset kokit ei osaa paistaa. Nimittäin kun mentiin syömään ja tilattiin "grilled meats", niin se olikin "grill and meats"! Ihan itse piti paistaa koko ruoka. Vähänkö outoa.

Minä hotellisviitin parvekkeen kaiteella

Ai joo ja vielä sen verran, ett on aika päheet oltavat muutenkin kuin maisemien puolesta. Noi umpiot ei nimittäin osaa ranskaa ja varatessaan onnistui hankkimaan sviitin, joten täällä sitä polleana pällistellään vuoristomaisemia valtavasta huoneesta ja illaksi voi keittää vaikka omaa teetä.

Lintujen ja olemattomien lohikäärmeiden seurassa

Minä maailman jyrkimmällä funikulaariradalla.

Vähänkö oli taas outo päivä. Löydettiin esim. yhdestä kaupasta vettä, jossa nimi oli kirjoitettu kimaltavin kirjaimin, ja siinä luki "limited edition" ja se maksoi 89,-. Ei sit ostettu.

Käytiin me museossakin, mut siellä ei ollut ollenkaan kokoelmia esillä, vaan niitä voi katsoa netistä (sanoi lipunmyyjätätitär). Mut siellä oli kiinalainen nykytaidenäyttely, jossa oli myös se kivulias kiinalaistaiteilija, josta niin paljon nyt on kirjoitettu (Ai Weiwei) ja kaksi suomalaista naista töissä, joiden kanssa kaikki juttelivat, paitsi minä, koska katselin aika paljon veteen soittamalla ilmestyvää piirustusta. Jo museon yläterassilla huimasi, mut ehkä noi matkakumppanit siitä inspiroituikin, kun sit jo löysin itseni pienestä Alpnachstad-nimisestä paikasta, missä ei ole mitään muuta, kuin ylhäälle menevä junarata. Se on maailman jyrkin. Ei sit lopulta pelottanutkaan ollenkaan, mut olis ollut paljon kivempaa, jos kopissa ei olisi ollut paarmoja, kun niitä on vähän hankala hätistellä parin kilometrin korkeudessa.

Minä kamalan korkealla.

 Sit pääsimme kuitenkin paikkaan nimeltä Pilatus Kulm, jossa kävimme 2106 metriä korkealla. Siellä piti olla lohikäärmeitä, mutten nähnyt yhtään. Ehkä ne on vain petkutusta. :( Ja sitten hirveän porrasmäärän ja kameraräpsinnän jälkeen lähdimme takaisin alas, muttei funikulaarilla laisin, vaan ensin isommalla riippuhissillä ja sitten pienemmillä irrallisilla yksityisvaunuilla. Hyvä, ettei mahduttu siihen ensimmäiseen isoon vaunuun, johon meni kamalasti pallonmuotoisia venäläistätejä, jotka ei ymmärtäneet, että sähkölippu oli samalla laskuri siihen, että kuinka monta ihmistä vaunuun mahtui; kun osa ryhmästä jäi aidan toiselle puolelle, niin loput tuli vain aidan alta, kun laskuriovi ei enää päästänyt sisään. Näytti vähän täyteen tungetulta, mut kai se perille pääsi.

Minä menossa alaspäin isolla köysiradalla

Onneksi sain istua laukussa lasin takana koko matkan, koska noi hullut oli ekana jonossa ja pääsi sit siihen ihan eteen, missä oli avonainen ikkuna ja josta se toinen vielä roikkui aika pitkällä, että saisi hyviä kuvia. Mut kuulemma tuli ihan hyviä kuvia, eikä se tippunutkaan, joten kaikkihan meni vallan mainiosti. Oli kyllä hienoa ja jäätelö maistui jälkeenpäin.

Minä menossa alaspäin yksityiskoppisella köysiradalla.

Olen silti sitä mieltä, että jos apinoiden olisi tarkoitettu olla näin korkealla, meillä olisi siivet selässä.

Psykedeliaa Luzernessa

Ikioma marmeladiaamiainen Zürichissa.

Meitä kaikkia suretti lähteä Zürichista, siellä oli niin hienoa. Mut sit kun nähtiin Luzerne, niin huomattiin, että täälläkin on aika hienoa.
Mut just kun mulle lupailtiin, ett tänään olis museovapaa päivä, niin pm, minkä noi bongaa heti ekana Luzernessa, ellei jonkun museon, joka on MAANANTAISIN auki, mikä pitäis kieltää lailla. Ei se toinen ihminenkään niin innoissaan ollut, mut tulipahan todistettua teoria. Salatakseen sen, ettei kameran kuvatunnistus toimi kuvissa, joissa silmä on toisessa poskessa ja käsi takaraivossa, koko valokuvaaminen oli kiellettyä. Sitä kutsuttiin Picassoksi ja Kleeksi.

Surullinen apina ja kuoleva leijona

Sit mentiin katsomaan kuolevaa leijonaa, joka sai mut ihan surulliseksi. Siellä oli myös melkein koko Japania, eikä ne japanialaiset olleet yhtään surullisia, mut niillä oli kova kiire kuvata itsensä ja toisensa niin, että leijona näkyy taustalla, kun sit jo piti juosta bussiin. Mut ei hätää, uusia japanialaisia tuli heti tilalle. Ja sama toistui koko kaupungissa. Jos en tietäisi, niin luulisin, että olen Japanialassa.

Hirveän syvä hiidenkirnu

Sit mentiin viereiseen paikkaan, jossa oli jääkauden hiidenkirnuja ja sen jälkeen koko homma muuttuikin ihan pimeäksi. Näin itseni ja ihmiseni monena ja lyötiin nenää peiliin ja sellaista. Hullu paikka.

Minä picassoidun.

Minusta on moneksi



...ikioma peti Luzernessa

Majoitus on kyllä offline. Koko Luzernessa on muuten ihan ilmainen verkko, mut se ei tietenkään ulotu meidän hotelliin, eikä tietenkään meidän hotellinkaan verkko ulotu meidän huoneeseen, joka on siellä talon laidalla. Piti tulla keskikaupungille asti verkkoon.



Apinan kokoinen taide-elämys

Vihdoinkin jollakin on hyvä maku!

 Eipä tässä paljon sanoja tarvitse. Onpas hieno kaupunki, varsinkin sen kostean ja tylyn Münchenin jälkeen. Ihmisten puhe vain kuulostaa kuin saksa tungettaisiin raastimen läpi, aina säikähtää kun joku alkaa korahdella vieressä. Mut onneksi täällä puhutaan aika paljon italiaakin, prego. Ainakin jäätelöä saa hyvin tilattua.

Hyvä, että on molemmat korvat, niin voi toisella kuunnella selostusta samalla, kun tarkkailee, ovatko vartijat taas tulossa kummastelemaan.

 Just kun eilen pääsin innostumasta, että ei ollutkaan museoita enää ohjelmassa, tänään taas sit mentiin yhteen. Ja sieltä, Mirón ja Magritten välistä löysin upean nykytaiteen helmen: seurasin minuuttikaupalla, kuinka sen ohut viiva piirtyi hentona ja nytkähdellen ruutupaperille, kuinka herkästi ja selväpiirteisesti se kuvaakaan maailmamme syviä sykähdyksiä, ihmis- ja apinamassojen liikehdintää tässä uutisvirrassa ja mediavyöryn alla, jossa ihminen tai apina yrittää pitää linjansa, mutta aina joku liikuttaa johonkin suuntaan. Koin todellisen elämyksen ja heräämisen! Olisipa kaikki nykytaide tällaista.

Vihdoinkin, oikeaa apinankokoista nykytaidetta!

 Onneksi vapaa-aikaakin oli - kaupungilla käveltiin ylös ja alas, ja noi seuralaiset normaaliin tapaan kuvasi seiniä ja kattoja ja äänitteli ääniä, mut siihen nyt alkaa hiljalleen tottua. Varsinkin, kun elämäni ekan kerran pääsin risteilylle. Siel ei olisi saanut syödä, mut elettiin vähän vaarallisesti: toinen ihmisistä mussutti mansikoita ainakin neljä isoa.

Risteilyllä Zürich-järvellä!

Tampere, Finland!

AAMULEHTI! Tampere!

Olipas outoa, kun siinä raahauduimme Münchenin odottamaan Zürichin junaa, niin Jutta Urpilainen tuli vastaan, paperisena tosin. Kaupasta sai tulostettua päivän lehden ja Suomesta oli tarjolla Aamulehden lisäksi Hesari, Kauppalehti, Iltis ja joku Ilkka tai joku muu. Ei ollut Apinauutisia, joten printtautettiin Nyt.

Bearnaise, hollandaise, finlandaise...?

 Muutakin ihmeellistä suomalaista Münchenin asemalla oli tarjota, kuten outo Finlandaise-kastike, jota ei uskallettu edes kokeilla (oisko siinä nyt ollut jotain sillisilppua korvasienillä?) ja sama Suomi-teema jatkui vielä Zürichissäkin, kun löytyy Sisu-pullalaa ja Helsinki-klubia, eikä me menty kumpaankaan.
That's what I call Finlandizierung!

Zürichin asemalta otetussa oppaassa oli Sisua!

 Istuskeltiin vähän lämpimässä ilta-auringossa ja sit alkoivat kellot kalista ja meteli oli ihan hirveä. Piti huutaa, että kuuli. Mut kummaa, kun kaikki onkin halpaa eikä kallista ja pyöränkin saisi ilmaiseksi lainaan. Ja hotellin vieressä oli aito italialainen gelateria, mistä tuo toinen ihminen vallan vauhkoontui.

Ja mitä ihmettä, sitten vielä Helsinkikin!

Ja arvatkaa mitä: ei käyty yhdessäkään museossa!

Minä ja Böcklinin Villa am Meer

Arvatkaa mitä tehtiin? Käytiin museoissa. Vähänkö monotonista.

Eilen ei päästy koko  Sammlung Schack -näyttelyä katsomaan, eikä nähty Villa am Meeriä, mut tänään kun mentiin, niitä olikin sit tuplasti - ja Neue Pinakothekissa vielä kolmaskin. Ja ihmiset pääsi ilmaiseksi sisään joillakin kuvallisilla taiteilijakorteilla, itse menin kyllä jäniksenä. Niillä ei ollut tietenkään mitään englanninkielistä materiaalia missään, vaan kaikki oli schaksaksi, mutta kun toinen ihmisistä avautui koko Böcklin-bongausteemasta (jonka olisi vähän tarkemmin mulle kertoa mulle ennen reissua, niin olisin vielä kerran voinut harkita),  kaksi valvojaa olivat ihan innoissaan ja tiskin takaa löytyikin vanha enkkuesite lahjaksi.

Sitä joskus tuntee itsensä niin pieneksi

Sit tuntui, että tää on jo paljon mukavampi päivä kuin eilinen, mut sit Neue Pinakothekin ravintolassa meitä huiputettiin! Tilattiin englantilaiselta listalta ja toinen ihmisistä sai ihan toisen ruoan, joka oli pari euroa kalliimpikin, kun tarjoilija ei tilatessa sanonut, että lista ei ole voimassa - otti vain tilauksen ja  valitsi sit mielivaltaisesti jonkun annoksen, mikä nyt sit sattui olemaan maksaa (yak). Oli vähän hankalaa ja toinen ihmisistä kävi valittamassa oikein kunnolla ja melkein näytti kieltään. Onneksi koko juttu kuitenkin unohtui aika pian.

Korvaton omakuva

Sit keksin vielä yhden tavan, millä voi erottaa nykytaiteen vanhemmasta taiteesta: kun valokuvaa töitä, niin vanhemmissa kuvissa kameran kasvojentunnistus tunnistaa kasvot, uudemmissa ei.

Hohhoijaa, sanon minä ja niin sanoo näköjään jo taulutkin

Meidän piti alunperin käydä vain siellä Schackissa ja Neue ja Alte Pinakothekissa, mut sit ihmiset bongas jostain gallerian seinältä Becherin valokuvaajapariskunnan näyttelyjulisteen, joten kiidettiin museoitten jälkeen kuin salamat läpi kaupungin, että ehdittiin vielä bongaamaan sekin. Mut ei ollut vesitorneja lain, pelkkiä tehtaita - mut  ihan hyvää vaihtelua noiden maalitöiden jälkeen.

Onneksi ehdittiin vähän hengata kaupungillakin, kun kerran ei satanutkaan.