Kulttuuriapina

Minä omassa makuupussissani läänin kokoisessa pedissä

Miten tuntuu, että prahalaisissa öissä on tunteja vähemmän kuin kotoisissa öissä. Aina aamulla väsyttää, vaikka saakin iltaisin ryömiä ikiomaan makuupussiin. Ja vaikka aurinko paistaakin ikkunasta keskelle kuonoa aina aamuisin ja luulisi, että on helppoa tempaista tassut uuteen päivään. Ei ole. Lomailu on väsyttävää.

Minä ja ihmisteni mielenkiintoinen jatkojohtoratkaisu

Minä ja paikallista mongolialaista ruokaa

Tänään päivä vierähti kummallisesti, kun ei oikeastaan tehty mitään. Ensin eksyttiin taidekauppaan, sitten suunnattiin levykauppaan ja sitten mentiin taas syömään aitoja mongolialaisia katkarapuja ja kuplateetä, josta kuonoon sai imeskellä tapiokaa ja marjoja ja juuri kun turismin siemen aloi kyteä mielessä palattiinkin hotellille ja pestiin naamat.

Minä ja kuplateetä

 Illalla saikin sitten näytellä koko kansalle sivistynyttä puoltaan, hengailin ihmisteni näyttelyn avajaisissa cappuccino kyljessäni ja puhuin sivistyneitä. Mikäs siitä, tällaista elämää voisi viettää enemmänkin. Ihmiset tykkäsi ihan ihmisteni taiteista, mutta musta ne suorastaan hurmaantui. Oh, minä taideapina.

Minä ja cappuccino ja näyttely

Rokkipäivä

Minä ja joku trdjotain.

 Hurraa! Vihdoin jo aamulla tiesi, että tänään ei nakkisormet naputtele näppäimistöä, vaan väännetään vapaavaihteella oikein kunnolla. Tosin, selkisi, että noille mun ihmisille se tarkoittaa taidetavaraputiikkeja ja levykauppoja. Ostivat paperia?! Monta vihkollista. Joku niillä mättää.

Minä ja ihan hirveän iso levysoitin seinällä, mutta se ei ollut oikea.

 Levytkaupat ne olivat hauskoja. Muistan, kun muutama vuosi sitten kaikki levyt olivat pikkuruisia kovakantisia läpysköitä, mutta arvatkaa mitä? Parissa vuodessa ne on kasvaneen moninkertaisen kokoisiksi, joita noi mun ihmiset kutsuu älppäreiksi. Kaikki paikat on niitä täynnä. Käytiin monessa kaupassa ja yhdessä oli seinällä iso levari ja se varmaan indikoi sitä, minkä kokoisina plätyt tulevat parin vuoden päästä kauppoihin.

Minä ja hirtetty mies.

 Levykauppatournee kuljetti meidät myös hämäriin paikkoihin - hyvä, ettei vahingossa otettu lävistystä tai tatuointia, eikä ostettu myöskään hampunsiemeniä tai absinttia. Teepaidat oli tosin hienoja, mutta ei juurikaan apinankuvia saatavilla, huomautinkin siitä vähän. Hämäräkujilta pompsahdimme notkeasti turismin ytimeen ja löysimme lisää levykauppoja ja gelatopaikan ja useampiakin. Kun pari päivää sitten tuo toinen ihmiseni mourusi epätoivon syövereissä kyyneltä silmäkulmastaan tiristäen kaupungin gelatottomuutta, nyt gelatopaikkoja olisi löytynyt melkein joka kulmalta. Pikku-Italia.

Muutenkin Pikku-Italia. Parilla kerralla ollaan Firenzessä ihmetelty, missä ne kaikki italialaiset on. Nyt se selvis. Ne on täällä. Niitä on paaaaaljon enemmän, kun sitä OMG-kansaa. Siltikin toi gelatona myyty aines oli ainakin tän päiväisissä paikoissa enemmän jäätelöä kuin gelatoa.

Minä ja asiallisen kokoinen tötterö.

Kylässä taas

Minä ja jääkarhu ja jääkarhu

Aamulla ehdin jo vähän säikähtää, kun ensimmäisenä louskauttivat läppärin auki ja alkoivat kirjoitella jotain lappusia, kuulemma galleriaa varten. Sielu säristen tuijotin jännittyneenä, tuleeko päivästä taas yksi offiisipäivä ja kun lopulta lähdettiin kaupungille, olin jo toivoni menettänyt ja luulin, että taipaleemme kävi taas kohti galleriaa. Mutta ei! Ja ylläri! Mentiin uudelleen sukulaisten luo kylään, vaikka just toissa päivänä käytiin. Moikkasin vähän marakattiserkkuloita ja sitten vain relailtiin ympäriinsä ja nautiskeltiin hyvästä säästä.

Minä ja kirahvi ja kirahvi ja kirahvi ja kirahvi ja kirahvi ja kirahvi ja kirahvi ja kirahvi ja kirahvi ja kirahvi.

Mikäs siinä oli kävellessä, hienossa kevätilmassa. Aamuaurinko piiloutui moneksi tunniksi, mutta alkoi sitten taas porotella, kun päästiin zoon huipulle (se on vuorella nääs). Juotiin cappuccinoa ja syötiin tällaiselle pienelle apinalle sopivia pikkudonitseja, jotka on prahaksi jotain köbzszzszsszzstlici. (Oon vihdoinkin tajunnut tän kielen: otetaan simppeli sana, sit lisätään siihen ch zzszhs já kaikkien kírjáinten päälle ´jokú viiva tai väkänen).

Minä ja emu

Nyt tiedän myös, mistä päästä norsu pissii.

Paluumatkalla mentiin Palladiumiin syömään paikallista mongolialaista ja - vihdoinkin - gelatoa. Jospa toi toinen ihmisriehakkeeni nyt lopettaisi sen jatkuvan vinkumisen ja saisi hetken pälyillä mieluummin maisemia kuin jäätelöbaarien kylttejä.

Minä ja gelatoa.

Kermainen päivä

Minä paikallisessa meksikolaisessa.

Odotin aamulla jo innolla, josko suunnattaisiin tänäänkin sukulaisten luo vierailulle, mutta ei. Innokkaana odottelin koko aamun laukun pohjalla, mikä nyt on suuntana, mutta buuhuu. Mentiin takaisin sinne galleriaan ja mulla oli niin T-Y-L-S-Ä-Ä! Istuskelin kassissa ja yritin lekotella. Onneksi tällä kertaa naputtelusessio ei vienyt koko päivää, ja jos oikein ymmärsin, niin se on nyt ohi. Enää ei tarvi mennä kuulemma kuin edustamaan torstaina. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Onneksi noilla mun ihmisillä lähti sitten iltapäivällä kumminkin vähän niinkuin oikeammalle raiteelle. Kun lähdettiin galleriasta vatsanmutkat kuristen, matkalla pysähdyttiin vihdoin paikalliseen ravintolaan - oonkin kaivannut näkeväni täkäläistä ruokaa kaikenmaailman ketjuravintoloiden sijaan. Syötiin fajitaksia ja burrito ja oli hyvää. Ihmisteni navat ovat venyvää sorttia, joten kun itse jo pullotin miltei liitoksistani repeillen, nää käveli SUORAAN tuosta paikallisesta meksikolaisesta ravintolasta tien yli toiseen paikalliseen ravintolaan, jossa myytiin ihan hirveän isoja kaakkuja. Ostettiin mun kokoinen kaakku mukaan kahvien kera ja hotellilla huomattiin, että se olikin lähinnä ohuella kakulla kuorrutettua kermaa. Ei se haitannut.

Minä ja mun kaakku.

 Mun ihmiset oli niin räpeltyneitä kaikesta (ne on heikkoa tekoa), että just kun pistin henkistä menomonoa jalkaan, nää viskoi ulkovaatteet kaappiin, asettui kahvikuppiensa ja kaakkunsa kanssa makoilemaan sängylle ja sit katsottiin elokuvaa tai jotain. Sain lohdutukseksi eturivin paikan ja se vähän lohdutti hotellihuoneen vankia.

Minä ja Wire.

 Selvisin säikähdyksellä. Käytiin vielä tuossa hoodeilla iltakävelyllä (etsimässä tuolle toiselle ihmiselleni gelatoa, mitä ei löytynyt). Ohimennen käytiin mm. karkkitehtaassa katsomassa kuinka karkkia tehtaillaan.

Minä ja karkkitehdas.

 Gelaton puuttuessa lähin saatava mahdollinen oli mansikka-kerma-frappuccino, joka kaapattiin mukaan matkan varrelta. Nyt on kermaa litkitty muutaman päivän edestä ja jos tästä nuo ihmiseni ei saa huomiseks tarpeeksi energiaa, niin mut saa sit vapaasti adoptoida.

Minä ja mun mansikka-kerma-frappuccino.

Yllärivierailu sukulaisten luona

Minä ja hammaslääkäriä kaipaava krokotiili.

 Sunnuntai olikin kaiken naulanhakkaamisen ja siiman virityksen jälkeen vapaapäivä. Ihan mulle yllärinä, ja vähän vissiin noille matkakumppaneillekin, mentiin kylään sukulaisten luo! Ne asuu kukkulalla Prahan vieressä karjuvien leijonien ja nälkäisten tiikereiden kanssa.

Minä ja serkut. Nähtiin, kun isointa syötettiin lusikalla.

Prahassa oli ihan keväinen päivä. Ihmiset oli teepaidoissaan, vaikka noi mun ihmiseni olivatkin ihan talvikuteet päällä. Ajateltiin, että olis hyvin aikaa, mutta ei ollutkaan. Just oltiin lähdössä pois, kun eläintarha menikin sulki. Jäi kirahvit moikkaamatta, muttei sinne olisi jaksanut mennäkään. Keskustassa ihmettely jatkui, siellä oli autonrenkaista tehty pegasos, jota ihmeteltiin samalla, kun syötiin lettua.

Minä ja kumipegasos.

Noilla mun ihmisillä on kyllä huono kunto. Kotona aina kuulen, kun ne miettii ravintolareissuja ja sitten, kun olisi halvalla hyviä ravintoloita tarjolla, ne menee Burger Kingiin. Sieltä kuulemma pääsee nopeasti ulos ja hotellille "nukkumaan". Alemmasta kuvasta selviää, miten vietetään sunnuntai-iltaa yhdessä maailman kauneimmista kaupungeista. Alan hiljalleen miettiä, voisko noi mun ihmiset pistää vaihtoon.

Lojutaan hotellissa vuoteessa, joka on melkein yhtä iso kuin meidän keittiö kotona.

Keskiaikaisella aamupalalla

Keskiaikaisesti hiippaillen aamiaiselle

 Pääsin vihdoin näkemään tuon ihmeen, tuon haarniskojen ja raskaiden kynttelikköjen ympäröivän holvikaarisen huoneen, jossa aamupala valtaisista puukärreistä tarjotaan. Näin myös pianistin. Se ei ollutkaan tarua. En tiennytkään, että My Way, Love Story  ja Whiter Shade of Pale kuuluivat jo keskiaikaisten muusikkojen repertuaariin (tosin en tiennyt myöskään, että keskiaikaiset huonesiivoojat pukeutuivat vaaleansinisiin sisäkköasuihin valkoisine esiliinoineen). Tää matka on avartanut maailmantietouteni tasoja niin monin tavoin.

Keskiaikaisessa ruokasalissa soittaa keskiaikainen pianisti keskiaikaisia ratpack-klassikoita.

Minä ja ruokaa.

Lasimaalausikkunoita ei tästä kuvasta paljon näy, mutta haarniskat ehkä?

Paljon ei sitten muuta hauskaa päivässä ollutkaan. Täällä Tsekeissä on näköjään tapana viettää lauantainakin työpäivä, tai sit noi matkakaverit ei vain käyttäydy maassa maan tavalla. Ne pörräsi heti aamiaisen jälkeen siimasavottaan galleriaan. Päivän aikana melkein koko setti saatiin esille ja videokin videohuoneeseen pörräämään. Henkilökunta oli huolissaan, että mihin avajaisvieraat pistetään.

Vaiheessa.

Paluumatkalla hotellille noi oli niin rättiväsyneitä, että päättivät samalla matkalla mennä syömään. Pysähtyivät johonkin pieneen ravintolaan, jonka nimi oli suomeksi haarukka ja veitsi, ja mättivät siellä ruokaa oikein olan takaa. Ei ollut kallista, mutta ei kuulemma tarvitse pariin päivään syödä.

Illalla oli vielä pakko lähteä toiviomatkalle toiselle puolelle jokea, kun tuo yksi vauhkosi jäätelöstä. Paljon kehuttu gelateria oli kiinni. Käyskenneltiin vähän ja tultiin takaisin hotellille jo kympiltä. Mulla on ehkä maailman tylsin matkaseura.

Prague Prague Sputnik

Noni. Pääsin sitten pitkästä aikaa taas matkaan. Matka oli aika kurja, kun mut pistettiin jo Jyväskylässä johonkin sekundakassiin ja matkustin lentokoneen ikkunapaikan sijaan hattuhyllylle. Periaatteessa olis ollut ihan luksusta, mut kassi oli täynnä taidetta. Tai pitäiskö sanoo taijetta. Jännitettiin lähinnä, mitä sanovat lentokentän turvatarkastuksissa läpivalaisussa, kun kassit on täynnä siimaa ja verhoklipsuja, mut ei kukaan kysynyt mitään.

 

Matka ei ollut hirveän pitkä ja kun noi seuralaiseni oli niin virkeitä, ne päätti mennä paikallisilla julkisilla taksin sijaan, kun Praha on niille ennestään tuttu. Olisin kyl siinä vaiheessa halunnut jo laukusta pois, mutta maisemat jäi katsomatta. Myöhemmin mulle kerrottiin, ettei siellä pimeässä mitään nähnyt.

 

Tänään sit harmitti, kun noi kaksi seuralaistani oli niin ihmeissään aamiaistilasta, ja itseasiassa koko hotellista. On kuulemma vähän outo. Itse oon hotellista nähnyt vasta huoneen ja se nyt ei ole ihan hirveän erityinen, paitsi että kaikki huonekalut on isoja puuhuonekaluja, jotka painaa tonnin.

 

 

Minä torkun matkaväsymystäni galleriassa.
 

No, galleriaan kuitenkin hoksasivat ottaa mut mukaan. Täähän ei ole siis mikään lepotteluhepottelu, vaan rankka bisnesreissu. Matkauupumus vei sen verran mehuja, että lähinnä nukuin, kun noi naputteli tauluja seinään. Yhtään ei ollut mennyt kuljetuksen aikana rikki. Mutta silti päivä kesti ikuisuuden, on noi hidastuneet vanhetessaan.

Galleriasta näkyy merkkiarkkitehtuuria. Minä ja Fred ja Ginger, vai mitä nää oli?

Illalla sentään käytiin syömässä ja ruokaostoksilla. Noi kamut oli niin väsyneitä, että meni  viereiseen ravintolaan, mikä oli Barbar. Siellä syötiin jättitiikerirapuja ja risottoa ja mufloniragutäytteisiä ravioleja ja mahat pullollaan sit päätettiin mennä vielä iltakävelylle. Ollaan niin lähellä turismin ydintä, että kun parikymmentä metriä vain kävelee, ei kuule muuta kuin sitä ohmygod-kieltä.

Minä Kaarlensillalla yöllä.

Ei löydetty sitä ruokakauppaa mitä noi seuralaiset muisteli, mutta löydettiin jäätelöpaikka. Sinne mennään vetämään navat täyteen, kun sinne taas mahtuu jotain.

Täältä Prahasta,
Hulda.