Galleria-apinointia

Minä matkalla lentokentälle.

Täällä Berliinissä on tullut koikkelehdittua jo jonkin aikaa, mutta paljon mitään ei ole tapahtunut. Mistäs sitä aloittaisi? Varmaan siitä, että Jyväskylän lentokenttä jaksaa aina naurattaa. Kun on turvatarkistuksen aika, niin täti ei kuuluta, että "turvatarkastus", vaan "Helsingin lento". Mutta kun ei sieltä pääse muualle kuin Helsinkiin. Odotushuoneessa ei soi edes musakki, vaan on ihan hipihipihiljaista, niin että kun joku kääntää kirjan sivua, niin ihmiset kääntyvät katsomaan, että mistä se meteli oikein lähti. Siellä on kumminkin hierova tuoli, jossa sain istua, joten hyvääkin löytyy.

Minä galleria-apinana

Syy, miksi tänne tultiin, on, että noilla mun kavereilla on täällä näyttely. Suostuin pidemmittä puheitta näyttelyvahdiksi, kun pääsin sitten ilmaiseksi matkaan. Galleria on aika pikkiriikkinen ja se on pikkiriikkisen kadun varrella ja väkeäkin käy pikkiriikkisen, joten se on mun kaltaiselle pikkiriikkiselle apinalle ihan hyvä homma. Maanantai-iltana oltiin paikalla, käytiin avainten saamisen jälkeen kaupassa ja berliiniläisessä vietnamilaisessa syömässä ja tiistai-aamuna aloitettiin näyttelyn pystytys. Vedin koko päivän lonkkaa ja avajaisetkin meni melkein ohi, kun oli niin hiljaista. Paitsi, kun avajaisten ainoa vieras otti kitaran ja alkoi musisoimaan. Se oli joku irlantilainen muusikko, joka oli menossa juttelemaan Berliinin filharmonikkojen pomon, Simon Rattlen kanssa yhteistyökuvioista. Noiden kavereiden mielestä oli mukavimmat avajaiset ikinä.

Minä duplikaatiokeskuksessa

Muuta tässä ei ole vielä oikein ehtinytkään. Eilen käytiin ostamassa kaikenlaisia oleellisia juttuja, kuten netti ja matkalippu, ja mentiin Boesnerilla katselemaan kaikenlaista taiteilijatavaraa, tänään käväistiin nopeasti tosi isossa Modulor-kaupassa, missä pystyi tekemään itsestään 3D-duplikaatin (joka maalattiin ihan näköisekseen). Noi ei halunneet toista mua, vaikka kuinka intin - yli 50 egee on kuulemma liian kova hinta pienestäkään apinaduplikaatista (mistä lienee saaneet päähänsä, että sen pienimmän kloonin olisin halunnut - näin jo mielessäni kolmemetrisen Huldan). En tiedä, kannattaisiko tässä nyt murjotella loppuaika vai pitäisikö olla hyvillään siitä, että mut halutaankin pitää ainutlaatuisena.

Minä juomassa cappuccinoa kaupassa, josta sai pään kokoisia styroksipalloja ja aitoa pergamenttia